maanantai 16. joulukuuta 2019

Koti


tänä aamuna luin jumalilleni runoja
vanhempia kuin yleensä luen
ja mietin sitä, miten vaikea asia on koti
että luen säkeen: “Minä olen vieras tässä maassa,”
ja tunnen samoin, mutta samalla
tajuan että Södergran ehkä kirjoitti sen
juuri siinä kylässä, 
jonka savupiippujen savuja itse tähyilen
josta olisi voinut tulla kotini, mutta ei tullut
jota en oikeastaan osaa edes kaivata

kylässä, jossa aivan toisissa olosuhteissa
olisi voinut syntyä aivan toisenlainen minä

torstai 6. joulukuuta 2018

Iččeh näh


eräs talvikuun päivy
flagu lepsau pihal
ga ei se ole minun oma flagu
ei enämbiä minun
vai konzu ollougi olluh

vuozi vuvven jälles
kodvane kodvaze peräs
roih vierahambakse tämä mua
ainos vai vierahambakse
ku parembači iččeni ker
roimmos tuttavakse

vot enbo mie tarviče
en flaguu, en ni muadu
vai oldaneh niegloi da rihmoi
voin kirjonduo omat sovat
vai ollou minul sanakniigu
voin opastuo omah kieleh

dai ollah i dovariššat
kai armahat, kudamat
minul kerrotah ken olen
ku en ainos iče musta
ku en ainos iččeh luota

sunnuntai 19. elokuuta 2018

+4 minuuttia

Puolentoista korttelin päässä Akatemiatalosta
muutama minuutti venyy ikuisuudeksi, ehtii
pohtia monenlaista. 

Entä jos bussi ei tule? 
Entä jos natsit tulevat? 
Entä jos bussissa on natseja? 
Entä jos Varissuolla on natseja? 

Entä jos näytän liian homolta, entä jos en jaksa
juosta, entä jos käsivartta hiertävä sanka 
jää ranteeseen kiinni eikä ostoskassia saa
pudotettua, entä jos kukaan ei reagoi, entä jos
kuskia ei kiinnosta, entä jos en 
ehdi soittaa apua, 

entä jos? 

Jos pitäisin avainnipun kädessä koko ajan. 
Jos teeskentelisin puhuvani puhelimessa 
bussin tuloon saakka. 
Jos menisinkin vain työhuoneelle tuohon 
ihan lähelle, nukkuisin lattialla. 
Jos en olisi laittanut värikkäitä kenkiä. 
Jos olisin mennyt aikaisemmin kotiin, tai toista kautta, 
tai jos olisin älynnyt olla joku toinen. 
Jos pääsisin kotiin ja romahtaisin sohvalle itkemään. 

Sitten sitä muka pitäisi
pystyä suunnittelemaan tulevaisuutensa
neljäksi vuodeksi eteenpäin.

torstai 12. lokakuuta 2017

Minähän puhun, vai mitä?



lääkäreille  opettajille  pankkivirkailijoille
sukulaisille  puolitutuille  lukiokavereille
puhelinmyyjälle  ihastukselle  naapurin lapselle
väestörekisterille
puolustusvoimille
konferenssiyleisölle


työpaikalla  ylioppilaskunnassa  parkkipaikalla
baarissa  puistossa  väitöskirjassa
puolueessa  lehdessä  liikuntasalissa
risteilyaluksella   
vessassa  vessassa  vessassa


koitan todistaa olevani olemassa

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Karhujen sukua


Juho lähti nimismiehen rengiksi
kahden ja puolensadan kilometrin päähän
eteni siltavoudiksi
ja nimesi poikansa itsensä mukaan

sosiaalinen nousu jäi yhteen sukupolveen;
nuorempi Juho, sorvarin kisälli
menetti toisen silmänsä työtapaturmassa
Maria kuoli punatautiin kymmenvuotiaana

kirkonkirjoista nimiä ja numeroita
voiko niistä tuntea ihmisen?
tahraisten musterivien väleissä
häilyvät ilkkuen mahdolliset maailmat
kun kahlaan digitoidussa arkistossa
etsimässä itseäni

Eetu pakeni sisällissodan jälkeen itään
ja palasi, Olgalla punainen käsivarsinauha hääpuvun alla
tuli uusi sota ja uusi lähtö ja
uusi Liinala, kun vanha jäi maahan jota ei ole
ja Olavi täytti kahdeksantoista vuonna neljäkymmentäneljä

puolikas isovanhempien kirjeenvaihtoa
löysin kellastuneet kuoret pari vuotta sitten, 
silloin äijä vielä eli, silloin en vielä tohtinut
lukea kuin sormien välistä kurkistellen
lisään sanat nimien väliin, numeroiden
vuosien varrella myyteiksi muuttuneiden 
tarinoiden kehyksiksi

"Tunnetko Sinäkin sen?" kirjoitti Olli Mirjalle
ja neljän vuoden päästä Hanna
pellavapäineen, sitten Tapani ja Katri ja kaikki ne
valokuvat juhlista, hiihtokilpailuista, Heramaasta,
kesäisistä päivistä polkupyörällä ajamisesta

me olemme keijujen sukua sanoo äitini minulle
sanoo Hanna ja pukeutuu siniharmaaseen usvaan, ripustaa seinille 
kaikki revontulien värit 
talossa, jonka Olli rakensi

me olemme keijujen sukua, melkein liikaa 
ollaksemme olemassa
yhdeksäntoista, vaarallinen ikä, kaiverrettu
mieleeni kolmen nimen viereen
Anna ja Uuno, silmäpuolen lapsista
vanhin ja nuorin, vuosisadan takaa, en tiedä heistä mitään

mutta kolmannesta tiedän
olen nähnyt kaikki ne valokuvat
Tapani - kultakiharainen, polkupyörän selässä
ylioppilaslakissa juro ilme kasvoillaan
keinumassa puun latvassa
Tapani, enoni, jonka tapaamisesta 
myöhästyin vain parilla vuodella

me olemme myös ruumiistamme kiinni todellisuudessa 
sanon äidilleni, ja kampaan turkkini kiiltäväksi
pukemani karhunnahka on kasvanut 
ihooni kiinni

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Ajan tuuli; aamun pedot III

natisevan retkeilyauton takaosassa
hikisenä, kuulematta mitä edempänä puhutaan
on tilaa, voi käpertyä itseen
tai voisi, jos olisi muutakin kuin
käspaikan riekaleita
niistä erottaa verenpunaisen
värin, mutta ei kuvioita

ja ehkä onkin kuvitellut kaiken!
salaa pelkää olevansa
erikoisuuden tavoittelija
sittenkin, niinkuin sanottiin
varmuuden vuoksi puhuu siitä
aina naureskellen, vähän nolona
paitsi niille, joiden kuvittelee jostain syystä ymmärtävän

Välähdyksiä Kajaanista

kiukkuinen setähenkilö paasaa teltalla;
nuoret sikiävät vastuuttomasti
ja bordelleja, niitä pitäisi olla Suomessa
kunhan puolue vain ymmärtäisi tämän

historian ensimmäinen Kainuu Pride
Pietari Brahe, me rakastamme sinua
nuoret pitävät toisiaan kädestä
murre tarttuu helpommin kuin luulisi

haalistuva ilta ja kiljuva nälkä johdattavat aivan sattumalta baariin
kuuntelemaan runoilija-muusikkoa Utsjoelta
niin että päässäni soi koko loppuyön Assimilašuvdna blues