Ajan tuuli, aamun pedot II

että jokainen saisi olla
ylpeästi oma itsensä, sanot
enkä edes yritä pysyä vakavana
kiemurtelen naurusta
niin, että haalea aamukahvi läikkyy

että jokainen ymmärtäisi
olla sellainen kuin varmuudella sanot,
tarkoitat, enkä voi ymmärtää
vaikka kuinka yritän
hahmottaa kuumeista ajatuksenjuoksuasi

miten hauras voitkaan olla!
ja miten suunnaton pelkosi, että
ruumiisi nostaminen jalustalle
ei riitä, että on vielä
karkotettava muut ihmisten piiristä?

muistan ajan, jolloin se pelko
vielä herätti minussa myötätuntoa
halua hellästi rauhoitella
ottaa syliin ja
selittää maailma yksinkertaisin sanoin

mutta kaiken tämän väkivallan
kaiken tämän huoneeseen ajetun savun
keskellä, kasvoihin syljettävänä
säälini on kulunut puhki
vapaudut vankilasta -kortit ovat loppuneet

humallun pelostasi, hyrisen
pyyhkäisen tulenpunaisen leijonanharjani
kasvoilta, tuijotan silmiin
näen ohuen lasikuoresi
säröilevän, alat vähitellen aavistaa
miten voimaton olet
itse manaamaasi petoa vastaan

Siisti sisätyö

En uskalla avata sähköpostilaatikkoani,
vaikka yöllä vahtasin sitä parin minuutin välein.
En uskalla, mutta aivan pian on pakko.

Puren hampaita yhteen
niin tiukasti, että sattuu.
Poltan toisen tupakan.
Juon vettä, kuvittelen
sen muuttuvan kahviksi,
kirjurien jumalan vereksi.

Palaan työpöydän ääreen.
Klikkaan kuvaketta käsi
täristen, tahtoisin katsoa
pois, mutta en kuitenkaan.
Varaudun kohtaamaan
kauhistuttavan totuuden.

Kuluu hetki, toinenkin, mutta mikään ei muutu.
All folders are up to date, kai se on uskottava.
Jännitys raukeaa, mutta vain siihen asti

että tajuan piinaavan odotuksen edelleen jatkuvan.

----

(23.2.2016)

Aamuhartaus

suljen alttarikaapin oven jälkeeni; 

tuuletan pois suitsukkeensavun

mutustan maapähkinävoileipää

ja energiajuomaa, 

tähteitä jumalten pöydästä

istuimme aamuneljältä keittiössä

kun kukaan ei ollutkaan saanut unta

kuuntelimme Beatles-covereita

ja outlaw countrya

ja näytin itsestäni ehkä jotakin

kiitollisena, että olen tajuissani, nyt

vaikka nukuin vain puolisentoista tuntia

(en kyllä ole ihan varma, ketä kiittää)

istun lyhyen hetken

kaikessa rauhassa lattialla

---

(23.2.2016)

Juslenia

ohitin sinut keväisenä perjantaina

matkalla kokoukseen

ja pysähdyin hetkeksi

enkä tuntenut sinua

seisoit Henrikinkadun varressa 

hievahtamatta

katsoit lävitseni mitään näkemättömin silmin

kiusaannuin ja jatkoin kävelyä

en tiedä, mitä ne tekevät sinulle nyt

seurasin kyllä oikeusprosessia pitkään

ja todistin sinua vastaan, yksi monista

mutta lopullista tuomiota en koskaan kuullut

ohitin sinut keväisenä perjantaina

matkalla kokoukseen

ja jäin ajattelemaan 

kymmenen vuoden tuttavuutta

ja että jos minulla olisi ollut avain

ja jos olisin avannut ovesi

olisinko kohdannut tyhjillä käytävillä 

sinun jälkesi, niiden vuosien jäljet, itsessäni

kummittelevatko sinussa vielä kaikki ne vieraat kielet 

ruotsista koltansaameen, kaikki ne kerrat kun

lähdin kotiin itkien, ajattelin olevani liian tyhmä yliopistoon,

se ajatukset sumentava ja hengityksen salpaava 

painostava läsnäolo, jonka kutsuminen sisäilmaksi olisi 

loukkaavaa, sillä se vähättelisi kaikkia niitä bakteereja ja

homeitiöitä ja väärin lausutun muinaiskreikan paikalle 

houkuttelemia demoneja, joista se muodostui,

vai onko se kaikki jo haihtumassa

kadottamassa todellisuutensa

meidän kummankin ruumiista?

en voi sanoa, että tulisi ikävä

mutta kun katsoit keväisenä perjantaina

lävitseni mitään näkemättömin silmin

minut valtasi lopullisuuden tunne, menetyksenkin

kunnes kiusaannuin, jatkoin kävelyä

ja jätin sinut seisomaan Henrikinkadun varteen

hievahtamatta

Eräs sunnuntai-idylli II

alkoholitonta siideriä
romaani, jota yläasteen
äidinkielenopettaja suositteli
ja jota en tullut aloittaneeksi,
en saanut aikaan
ennenkuin nyt

kymmenes painos, nuhruinen
sininen kansi päästää väriä
löysin sen mummoni hyllystä
hautajaisten jälkeen

nuhruinen, sininen kirja
kulkenut mukanani siellä ja täällä
           - että jos joskus
nyt istun Ylioppilaskylässä
juon alkoholitonta siideriä
ja keskeytän lukemisen
vain kirjoittaakseni

istun Ylioppilaskylässä
odotan tekstiviestiä
tapan aikaa Helsingissä, Pariisissa,
Hellaan kanssa juoden, tupakoiden,
elämän mielettömyyteen eläytyen;
teen seurani kaltaisekseni

odotan tekstiviestiä, että se
antaisi minulle luvan mennä
ylös asuntoon, jonka lattialla
satakaksikymmentä kirjaston kirjaa
ja nuhruinen, sininen sohva

Vieläkö?

tulet pysäkille seuraksi
bussin radiossa laulaja muistuttaa
päästämään irti ajoissa

ja on varmaankin totta
että meillä on parasta ennen -päiväys
en vain tahdo sen olevan tänään