Mitä enemmän näen, sitä vähemmän kuulun.
Tuolla ulkona me olemme parhaassa tapauksessa toissijaisia.
Sivulause, kohteliaisuussyistä lausuttu
ei sen unohtuminenkaan niin justiinsa ole.
On lapsellista muistuttaa,
on epäkohteliasta korjata.
On huonoa strategiaa purra kättä, joka ruokkii.
Kiltit toiset näkyvät, mutta eivät kuulu.
Eikä aina jaksaisi tuntea kiitollisuutta
siitä, että sentään saa näkyä, silloin kun saa.
Että pyytävät mukaan. Silloin kun pyytävät.
Vaikka onhan niin, että toissijainen olemassaolo
on sentään olemassa olevinaan olemista.
Ei siihen kaikkialla ole tilaa.
Mutta sen toisille kolmantena olemisen raameissa
näyttelyesineenä
aseenkantajana
vaihdon välineenä kaupanteossa ensimmäisten kanssa
– niin, ei siinäkään ole tilaa juuri mihinkään.
Minä en halua.
Minä otan etäisyyttä.
Tänään, noustakseni
huomenna taas
ruumiini hartioille
huutamaan.
